tiistai 23. tammikuuta 2018

Paluumuuttajien tilannekatsaus

Terveisiä Suomen kamaralta, uuden kodin uudesta sohvasta. Kamalan vaikealta tuntunut Suomeen muutto välkyttelee vielä takaraivossa, mutta entäs kun kaikki vain sujuu?

Puhuin ystäväni kanssa että täytyy joskus lähteä kauas että takaisin tultua sitä näkee miten pienestä ihminen saa vinkunan aikaan. Ranskalaiset valittavat kovaan ääneen välittömästi - suomalaiset valittavat passiivisesti somessa tai ystävilleen iltaisin. Ehkä meitä kuitenkin yhdistää se valittaminen. Ranskassa koin suuria turhautumisen tunteita asioiden hankaluudesta sekä byrokratiasta. Viikon käsittelyaika venyivät kuukausiksi, joka paikkaan piti mennä henkilökohtaisesti käymään. Vasta nenät vastakkain keskustelu virkailijan kanssa, tai laukussa tuotu viinipullo sai asioihin vauhtia. Turhautuminen asioista kuten "et saa pankkitiliä auki ellei sinulla ole osoitetta" "et saa osoitetta ellei sinulla ole pankkitiliä auki" - tyyppisiä tilanteita.

Suomen ongelmat ovat lähinnä
  • Metrossa ei pääse edes aina istumaan
  • Ruuhkat (liikenne etenee 60 alueella vain 55km/h) 
  • Äitiyspakkauksen nimi on pervo, eikun rasistinen, eikun
  • Jari Sillanpään elämä


Minähän kävin asunnonnäytössä torstaina, kailotin jo kynnyksellä kovaan ääneen että otan tämän. Muutto tapahtui seuraavana päivänä. Autohalliin avaimet soittamalla, muttoilmoitus netissä, kotivakuutus netissä. Ainut asua mihin kompastuin oli internet. Yrityksellä näkyi vielä Ranskan osoite jota yhdessä voivoteltiin. Rouva sanoi tutkivansa asiaa ja palaavansa minulle tuota pikaa. Minulle tuli kamalan vaivaantunut olo ja kysyin rouvalta voinko itse etsiä jotain tietoa jostain tai voisinko jotenkin olla avuksi? Pääsisinkö tästä ongelmasta ilman papereiden faxaamista (luit oikein), ilman paikan päällä käyntiä, ilman kymmeniä puheluja operaattorille, ilman viinipulloa?

Suomalainen järjestelmä toimii ja kaikesta jäät kiinni jos yrität vedättää, onneksi. Paluumuuttajan on helppo tulla, kunhan on töitä tai hieman säästöjä että pääsee alkuun. Järjestelmä ottaa hyvin vastaan ja ei mene kuin hetki niin Kela päästää sosiaaliturvaan, kaupungilta voi hakea puoli ilmaista asuntoa, työttömyystuki lähtee rullaamaan ja muutkin tuet siinä samalla.

Suomeen muuttaminen tuntui kamalalta ja epäkiinnostavalta. Mitä täällä muka on meille? Nyt olemme kotiutuneet, teen kolmea työtä ympäri ämpäri, lapset nauttivat vaikka tänään kummatkin itkivät pulkissa kun nyin herrasväkeä päiväkotiin. "Äiti, ei täällä voi henKittää, mä kuAlen ku en saa henKittää". Miinus kaksitoista astetta pakkasta.




torstai 26. lokakuuta 2017

Lapselleni voi myös puhua

Suomessa ihmisten lähestyminen on tehty kovin hankalaksi. Väkijoukossa seistessä on hiljaista, kukaan ei puhu, eikä pussaa. Asioiminen on tehty helpoksi, kaupungilla ei tarvitse sanoa sanaakaan. Ollaan vaan hiljaa, sillä langetamme päällemme näkymättömyys-viitan. Periytyvätkö sosiaaliset taidot jälkikasvulle? Kyllä, valitettavasti.

Minä kuulun itse kastiin "kaupungilla kailottava" eli liikkeeseen saapuessa huikkaan moit ja lähtiessä heipat, eikö se kuulu hyviin tapoihin? Vaadin jälkikasvultani saman.

Lapsien kanssa kasvatus on aina kesken, uusia etappeja tulee ikävuosien mukana. Tärkeää on antaa lapsille ikävuosien mukaan "tehtäviä". Lasten rohkaiseminen sosiaaliseksi on erittäin tärkeää. Vaikka itse olisikin hiljainen ja ujo, lasta pitää silti osata rohkaista ja antaa hänelle avoimet sosiaaliset eväät elämään. Minä vierastan täysin ajatusta äidin reisien taakse piiloutuvasta lapsesta.


Pientä lasta opetetaa vilkuttamaan, mutta miksi usein sosiaalinen kanssakäyminen jää siihen? Lapselle antaa parhaat mahdolliset eväät, kun häntä kannustetaan sosiaalisissa tilanteissa, oikein. Lasta ei pidä sysätä tilanteisiin missä on epäilys hänen pärjäämisestä, tai tilanteeseen missä itse ei voi hypätä auttamaan tarvittaessa. Lapsen itsetunnolle on kovin tärkeää rohkaistua ja onnistua. Nolaaminen tekee itsetunnolla hallaa. Meillä kaikilla on varmasti lapsuudesta muistoja nolouden tunteesta jotka muistamme vieläkin.

Suomessa lapsia paijataan päähän liian pitkään. Äidit menevät edellä ja lapset mykkinä perässä. Pienillä asioilla saattaa olla suuri vaikutus lapseen, se onnistumisen ja ylpeyden tunne! Kaupassa usein annan lapsen ostaa jotain itse ennen minua, lääkärikäynnillä lapsi saa kertoa ensiksi miksi tulimme, ravintolassa hän saa tilata itse ruokansa sekä vessa löytyy kysymällä. Mikäli lapsi ei onnistu tai tulee aivosulku niin lasta on hyvä rohkaista tilanteessa eikä jyrätä itse päälle. Mikäli tarjoilija kysyy otatko perunaa vai riisiä lisukkeeksi, lapsen on hyvä antaa miettiä ja päättää itse. Ei se kysymys muutu vaikka äiti esittää sen lapselle. Tarjoilijalle voi ehkä ensin mainita että lapsi haluaa tilata itse ruokansa jolloin tilausvaihe on helpompi, molemmille.


Äidille tehdyt lasten kysymykset herättävät minussa hilpeyttä mutta joskus turhautumisen tunteita. Mistä minä tiedän haluaako lapseni juustoa pastansa päälle, kysy itse! Lapselleni voi myös puhua suoraan, hänellä on mielipiteet ja minä en halua olla välikätenä tässä.

Ehkä meillä täällä pohjoisessa on vain kovin kiire, ne tärkeimmistä tärkeimmät pikkuihmiset jäävät jalkoihin. Ei se ole keneltäkään pois jos pieni lapsia haluaa ostaa ruokaostoksien jälkeen tikkarin kolikoillaan, eikä se että bussiin noustessa hän voi ostaa oman lippunsa. Vaikka me itse olisimme mörökölli tuppisuita, lapsiemme ei tulisi olla.

keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Paljonko maksaa oma aika?


Miten paljon se oma aika oikein maksaa?
Perheelle jossa on molemmat vanhemmat se tuskin maksaa kamalasti, ainakaan vaivaa. Meille yksinhuoltajille tilanne on hieman toinen. Pidän omaa aikaani arvokkaana ja olen huomannut tarvitsevani sitä yhä enemmän ja enemmän. Osaan itsekkäästi nykyään vaatia sitä, ja olen valmis myös maksamaan siitä ulkopuoliselle ihmiselle.

Itselläni se maksoi lentolipun verran, muutaman päivän isovanhempien vaivaamista, muutaman tunnin sisareni apua sekä parin iltapäivän verran lastenvahdin palveluja.



Vein lapset puistoon ja yritin keinutuksen ohessa hoitaa reissuuni liittyviä järjestelyjä puhelimitse. Puhelun jälkeen hiekkalaatikolla istunut nainen lähestyi minua ja kysyi, aionko tosiaan jättää noin pienet lapset yksin neljäksi päiväksi? Leukani loksahti hiekkalaatikon reunaan. Nieleskelin ja änkytin. Päässäni jyskytti, onko tuo tosissaan? Oli.

Katsoin keinuvaa hieman yli kolmevuotiastani ja vastasin tomerasti "Todellakin! Ei näille tule mua edes ikävä. Yksin he eivät tosin jää..."
Viisivuotias tuli nykimään takista ja kysyin kovaan ääneen hänen mielipidettä lähtööni. Hänellä olisi kuulemma tosi hauskaa ilman äitiä, hän saisi syödä herkkuja ja ajaa sisareni autolla.

Minut tuominnut nainen ei aikonut lopettaa. Hän kertoi että hän ei ole kyllä ollut erossa lapsistaan koskaan noin pitkää aikaa. Hänen mielestään se on liian pitkä aika.Minun tulisi miettiä nyt tarkkaan, poissaoloni voi olla vahingollista lapsilleni.

Kuuntelen mielelläni muiden mielipiteitä, mutta syyllistävällä asenteella ei kanssani pääse keskustelussa eteenpäin. Minä en aikonut kokea syyllisyyttä tulevasta reissustani. Nainen käänsi selkänsä minulle ja halusi lopettaa keskustelun.

Minua alkoi nyppiä todella. Ei pelkästään hänen mielipiteensä, vaan se että hän jakoi mielipiteensä minulle sekä monelle muulle hiekkalaatikolla erittäin naljailevaan sävyyn. Eihän tuo edes tunne minua! Koen aina että meillä suomalaisilla naisilla on ihme fiksaatio aina selitellä tekemisiämme ja puolustella. Miksi olen kotiäiti - miksi en ole kotiäiti - miksi menen töihin - miksi en mene töihi. Koko ajan selitellään, eikö voitaisiin vai toimia niinkuin itsestä tuntuu ja unohtaa muiden mielipiteet? Selittely johtuu ilmeisesti siitä että meidän tekemisiä arvostellaan, ainakin niitä jotka tekevät asioita muista poiketen. Kysyin naiselta että mikä ihme sinua estää lähtemästä lastesi luota. Valotin myös että oma aika on todella tärkeää, eritoten pienten lasten äidille. Äiti mutisi jotain mitä en kuullut. "Anteeksi?" "No ei meillä ole ketään kuka edes hoitaisi  eikä isovanhempia tai sukulaisia viitsi vaivata..."

Sanoin että minä kehtaan vaivata, lisäsin myös ei ettei tämäkään reissu ilmaiseksi tule. Maksan lastenhoitajalle, siskoni hoitaa logistiikkaa sekä vahtii tunnin sieltä tunnin täältä. Vaivaan vanhempiani ja tarvittaessa naapuri voi hakea lapsia tarhasta. Järjestelyissä on monta ihmistä ja siten myös monta muuttujaa. Minun täytyy itse haluta omaa aikaa sekä ihan itse järjestää se oma aika! Tuskin monelle koputetaan oveen ja kysytään saisiko vahtia lapsia viikon verran ilmaiseksi. Helpompi on jäädä marttyyrinä kotiin, niin minäkin tein aikaisemmin. Ymmärrän toki jos perheeltä puuttuu tukiverkko jolta pyytää apua, olen ollut siinäkin tilanteessa. Vaikka pysyin kotona pienten lasten kanssa ei se estänyt minua iloitsemasta muiden onnelliseta turvaverkko-tilanteesta.



Ulkomailla asuessa sitä oppii pyytämään apua. Ulkomailla ei pärjää ellei osaa pyytää apua silloin kun sitä tarvitsee. Oli se sitten naapuri, työkaveri tai puolituttu. Ulkomailla ystävistä tulee perhe. Mietin itse tilanteita jolloin minulta on pyydetty apua. Olen hakenut toisten lapsia koulun jälkeen, hoitanut syntymäpäiväjärjestelyjä, vienyt tuttujen lapsia harrastuksiin ja olin valmiina hyppäämään auton rattiin ystäväni synnytyksen käynnistyessä. Avun pyytäminen on minulle helppoa nykyään, koska tiedän että ihmiset ympärilläni ovat valmiita auttamaan. Uskon myös että auttajalle tulee hyvä mieli, minulle ainakin tulee jos ja kun saan olla avuksi.

Minusta lause "hädässä ystävä tunnetaan" on huono. Kyllä ystäviä tunnetaan muutenkin kuin vain hädässä.


maanantai 16. lokakuuta 2017

Piru peräkärryssä

Suomessa ei ole jäänyt varmasti keneltäkään huomaamatta sade. Tuo ropiseva, kaatava, tihruttava, raivostuttava sade joka ei ota loppuakseen. Sunnuntaina kaikki oli kuitenkin toisin: aurinko tuli esiin ja minuun iski energialataus isolla E:llä.

"Noniin lapset, pyörän selkään ja retkelle! Äkkiä nyt aurinko paistaa ja on niin maan ihanaa mennään vauhdilla ÄKKIÄ!"

Innostus sai hidastavan tekijän, sillä tyttäreni halusi välttämättä ottaa oman pyöränsä. Houkuttelin häntä ostamaani upeaan, hilpeyttäkin herättävään keltaiseen pyörän peräkärryyn. "Ei, haluu oman pinkki pyölä äiti." Ranskan maalla lasten pyörissä on harvoin jalkajarruja, mistä päästäänkin hidastavaan tekijään. Tyttäreni istuu apupyörällä varustetun pinkin pyöränsä päällä ja sotkee minkä jaloistaan pääsee - taakse päin. Kokeilemme alamäkeen, soralla, autotallin sileääkin sileämmällä pinnalla, ei. Hän polkee taaksepäin ja äidin voimasta pyörä kuitenkin etenee. Isoveljen zemppi huudot kajahtavat ilmoille ja äitiä tuskastuttaa. Aurinko paistaa ja työnnän hikipäässä pyörää eteenpäin. Ei tämä näin pitänyt mennä. Tyttäreni osoittaa keltaista peräkärryä ja haluaa sinne. Jes! Polkaisemme itsemme liikkeelle pihasta ja poikani ajaa ensimmäiseen kuravellilätäkköön roiskuttaen takana ajavan (minun) naamaani mudat. Ei tässä ole aikaa hidastella, täyttä faarttia kohti aurinkoa ja sen yli!



Poikani on melko etevä pyöräilijä, mutta tien reunassa sotkeminen on haastavaa. Tuon tuostakin hän ajoi eteeni ja jarrutti, jolloin pyöräni peräkärryineen päivineen osui hänen pyöräänsä. Muutamat kaatumiset ja päästiin päämääräämme, eli puistoon.

Keinuimme ehkä vartin kun tuuli yltyi ja taivaalle tuli synkkiä pilviä. Vesisade, vastatuuli, ylämäki, ei jumankauta. Nyt lähdetään. Raahasin tyttäreni peräkärryyn ja sain hänet sidottua kiinni vastusteluista huolimatta. "Kotona saatte tikkarit." Lahjonta toimii aina.



Pääsimme ison alamäen alkuun ja ohjeistin poikaani ajamaan hiljaa, jarruttaen, todella hiljaa. Poika lähti kuin tykin suusta, ja minä polkaisin kärryni vauhtiin karjuen samalla edellä antamiani ohjeita. Yhtäkkiä pyöräni pysähtyy ja jalkani luisuivat polkimilta. Yritän tirkistellä haarovälistäni alaviistoon pyörän ketjuja. En tiedä miltä niiden kuuluisi näyttää, mutta mitään ei roikkunut. Poikani siintää enää pienenä pisteenä alamäessä ja tuskan hiki nousee tavallisen hien mukana otsaan. Yritän uudelleen ja uudelleen päästä eteenpäin ja aina tökkää, polkimet eivät liiku milliäkään. Sadattelen hiljaa pyörää, peräkärryä sekä tihkusadetta, loistavaa, aivan jumalattoman upeaa. Takaa peräkärrystä kuuluu hihitystä ja käännän katseeni keltaiseen koppiin hitaasti, takahammasta purren. Tyttäreni on saanut kurotettua itsensä kärrystä eteenpäin, ja takapyöräni pinnojen välissä on puolen metrin pituinen keppi. Tyttäreni kääntää katseensa sivuun kun kysyn että mitä hän kuvittelee tekevänsä? En usko että edes Seppo Räty on saanut heitettyä keihästä niin pitkälle kuin tuo keppi lensi.

Sain kurottua välimatkan poikaani ja onnellinen pyöräretki sai jatkua. Vettä satoi jo reippaasti ja tuuli niin että tukka lähti päästä. Peräkärry oli vaiti koko matkan kotiin asti.

Olemme suomalaistuneet: kesästä otetaan ilo irti, siitä viikosta. Auringonpaiste sekoittaa päämme nykyään ja nautimme kun ei sada, vaikka olisi pilvistä. Suomi alkaa tulla osaksi omaa päätä sekä ajatuksia.


sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Suomen plussat ja miinukset

Suomen 😊😒 plussat ja miinukset!



Äiteys
  • 😊Toimiva järjestelmä.
  • 😒Imettävät äidit ovat kuningattaria. Korvikelapset, ette tule etenemään elämässänne sitten minnekään, pohjasakkaa.
Luonto ja ilmasto
  • 😊Suomen kesä ja Sipoon saaristo.
  • 😒Pimeää ja märkää ympäri vuoden. Lumen sulaessa se piiloista tuleva koiran kakka.
Kierrätys
  • 😊Kaiken saa käytettynä. Luonto ja lompakko kiittävät.
  • 😒Yv, av, kysyn mieheltä, pesunukkaa, haitua, ihanuus!
Ruoka
  • 😊Maksalaatikko on vaan niin taivaallista!
  • 😒Valmisruokien käyttö sekä niiden pitäminen "oikeana" ruokana. (Maksalaatikko on jumalten ruokaa) Sika-nauta jauheliha.
Yöelämä
  • 😊Turvallista riekkua pitkin kyliä. Töölön grillin makkaraperunat.
  • 😒Hippamestan aina liian aikaisin tuleva pilkku. Taxijonot ja niissä pätijät.
Miehet
  • 😊Rehti suomalainen mies. Duunarit ja niiden työtä tehneet kädet.
  • 😒Suomalainen mies ei puhu eikä pussaa, mutta juo senkin edestä.
Kieli
  • 😊Ne mahtipontiset kirosanat. Perkele! Siinä on sitä alkukantaista voimaa!
  • 😒Nuorison vittu-sanan käyttö. Se vituttaa.
Kulttuuri
  • 😊Joulupukki asuu täällä sekä Nokia.
  • 😒Crocsit.
Talous
  • 😊Eurot. Kauppojen alennetut tuotteet iltaisin.  
  • 😒Kaikki on niin helvetin kallista.
Tuonti ja vienti
  • 😊Huumeiden hankala maahantuonti. Lentokoneella pääsee edullisesti pois.
  • 😒Posti, Itella (vai mikä se nyt on) kestää ja kestää. VR-junat ja pakkanen. Uberin lakkautus.










    perjantai 6. lokakuuta 2017

    Äidin kilot

    Siinä keskustelu vailla vertaa - keskustelu jota ei oikeastaan saa käydä sillä siitä ei yksinkertaisesti puhuta. Jos siitä puhuu saa potkut, jos siitä laittaa kuvan nettiin saa potkut. Jos siitä erehtyy mainitsemaan julkisesti, saa olla sateenvarjo avonaisena vastaanottamassa paskamyrskyä. 

    Eläminen terveellisesti ei tarkoita herkutonta, tylsää, harrastusten perässä juoksemista. Terveellisesti ei tarkoita vain porkkanoita ja palsternakkaa, eikä terveellinen tarkoita luopumista. Eläminen terveellisesti tarkoittaa kaikkea kohtuudella. 

    Mikään ei ole niin omituista kuin lauantain karkkipäivät tai tipattomat arkipäivät. Miksi ihmeessä viiniä ei saa juoda viikolla, mutta viikonloppuna saa vetää sen päiväset liiskat että sen tuntee vielä kaalissa keskiviikkonakin? Miksi herkut ovat pannassa,  ja sitten aikuiset kuitenkin salaa mussuttavat suklaata kympin uutisten jälkeen? 

    Muistan itsekin syöneeni salaa vanhemmiltani karkkia. Lapsiltani en tee sitä salassa. He saavat maistaa ja minä asetan vanhempana rajat.



    Läski on läskiä, ei sitä tarvitse kaunistella. Mummoni aina sanoi että paska on paskaa, se on niin ällöttävää ettei sille tarvitse keksiä mitään kivempaa sanaa. Sain siis lapsena mummolassa kylvää tuota sanaa niin paljon kun sielu sieti. 

    Lasten ollessa pieniä se läski on sallittua, hyväksyttyä ja kuuluukin asiaan. 
    Mitenkäs sitten kun lapset ovat jo liian isoja kannettavaksi, ja ainoa mitä kannat ovat lanteilla jo vuosia sitten hyväksynnän saaneet kilot? Kuka niille kiloille antoi muuten hyväksynnän? Äiti itse? Ystävät? Yhteiskunta? Jos niin, niin miksi? 

    Lapset menevät eteenpäin ja aloittavat koulutien. Äitiä ei enää tarvitakaan niinkuin ennen ja peilistä katsoo se oman nimenkin joskus tunnistanut naishenkilö.


    Henkilö on olemassa sillä hänellä on luultavammin passi sekä ajokortti joka oikeuttaa jälkikasvunsa kyyditsemiseen. Henkilöstä ei ole lähivuosina kerättyä dataa kuntosaleilla, lenkkipoluilla, kampaamoissa tai yli 100cm ihmisten vaateosastoilla. 


    Edessä on kaiken opettelu uudestaan. 
    Mistä minä pidän? Mitä tykkäisin harrastaa? Mitä tykkään syödä nykyään? Mistä haaveilin ennen lapsia? Haluanko matkustaa? Kuka meidän presidentti on? Kuka minä edes olen? Kaiken uuden opettelu takkuaa, äiti on tyytymätön vartaloonsa. 


    Vuosien saatossa varkain tulleet kilot ovat aiheuttaneet tuhoja vartalon lisäksi myös päähän. Itseään ei-rakastava ihmis hahmo ei pysty huolehtimaan itsestään eikä omasta hyvinvoinnistaan. Itseinhossa oleva ylipainoinen äiti ei pysty ajattelemaan järkevästi. Kenen etu on masentunut ylipainoinen äiti? -Ei ainakaan lasten. Äidin masentuneisuus vaikuttaa koko perheen hyvinvointiin, miehen mukaan lukien. Lomamatkoilla äiti verhoaa vartalonsa kolttuihin ja pysyttelee varjossa, kuvia ei oteta koska äitiä hävettää.  Oliko äiti ylipäätään Kanarialla? 


    Alasti peilin edessä läskejä puristellen kihisten itse inhosta. Äitiä masentaa. Äiti mittailee makkaroita leipäveitsen kanssa ja haaveilee että saisi leikata siivut kyljistä ja vatsasta, reisistäkin kiitos.


    Ei riitä että haluaa vartalonsa olevan hyvässä kunnossa. Pitää haluta voida hyvin. Pitää oppia rakastamaan sitä vartaloa, ei se muuten ole yhteistyökykyinen. Mikään ei ole pysyvää, edes se läski. Rakastathan miestäsikin hänen ollessa hankala, rakasta vartaloasikin. Miehen voit toki vaihtaa, siitä lisää seuraavalla kerralla, löytyy nimittäin kokemusta aiheesta. Vartaloasi et kuitenkaan voi vaihtaa.

    Mitäs jos miettisit: Rakastan itseäni,  rakastan vartaloani sillä se antoi lapsilleni paikan kasvaa. Minä en voi hyvin ollessani ylipainoinen. Minä olen ihminen pään sisällä, torsossa oleva sydän, en se läski vartalo. Mitä jos päättäisin voida hyvin, elää terveellisesti ja olla terve? En tiedä varmasti, mutta meillä taitaa olla vain yksi elämä elettävänä ja se on nyt. 

    Miksi nainen lopetti itsestään välittämisen? 
    Koska naisesta tuli äiti. Äitinä kannat lasta ja synnytät. Saat anteeksi syömisesi sillä olet jo äiti - tai tulossa äidiksi. Neuvolassa ei kiinnitetään huomiota ovesta sisään vaappuvaan naiseen - ihmiseen, vaan äitiin. 

    Raskaudessa tulleet kaksikymmentä kiloa on ok. Kenelle? Neuvolantäti hyväksyy roppakaupalla ropiseet kilot, mutta hylkää äidin kiloineen päivineen heti kun 9kk hautominen on ohi. Viis masentuneesta ylipainoisesta äidistä, kunhan vauva syö, nukkuu, liikkuu ja kakkaa. Äiti sysätään sivuun ja keskitytään vauvaan. Miksei kukaan pidä enää äidistä huolta? 

    Miksei Suomen neuvolat ennalta ehkäise äitien lihavuutta? Kuka hyötyy masentuneen äidin itsetuhoisista ajatuksista pitkässä juoksussa? Eikö olisi kaikkien kannalta parempi puuttua neuvolassa (onhan se ilmainen ja maailman paras) odottavien äitien painoon? 

    Minun kokemukseni raskaudenajan neuvolasta ja lääkäristä perustuvat Monacon sekä Suomen järjestelmään. Monacossa kävin lääkärillä rutiinitarkistuksissa neljän viikon välein, vauva ultrattiin joka kerta. 
    Monacossa painoani tarkkailtiin ja kilo per kuukausi oli ok. Sokeria piti syödä hillitysti sekä minulta kysyttiin erikseen juonko mehuja tai limuja ja jos, niin miten paljon. Mainitsin että mehuja menee kuumalla ilmalla.  Sain ohjeet murskata veteen tuoreita hedelmiä, mehun litkiminen litra tolkulla ei ole Madame ookoo.  Sokerirasitustestien kautta kotiin pariin otteeseen. Sain kummastakin lapsesta kymmenen kiloa lisää vaakaan, kiitos Monacon lääkärin joka piti minut kurissa. 

    Sokeri oli kuulemma kuin anoppi, lämpimät välit mutta kohtuudella nautittuna ok. 

    Suomen neuvolassa painosta ei puhuttu sanaakaan raskauden aikana. Ei alussa, keskellä eikä lopussa. 


    torstai 28. syyskuuta 2017

    Ranska ikävä vol 1

    Muutosta on muuten jo 3 kuukautta ja tunnen olevani edelleen "lomalla". Kaupassa hätkähdän välillä kun joku puhuu suomea, sekä luen mainoskyltit ja bussin kyljet edelleen ranskaksi. Pyörittelen sanoja ja en saa mitään tolkkua kunnes lamppu välähtää, väärä maa!

    Usein Suomea ajatellessani mietin metsän tuoksua, eritoten sateen jälkeen. Sammaleen tuoksu, sienestämäänkin oli kesät talvet kamala hinku. Ranskassa kerättiin simpukoita rannalta, eihän se ole sama asia. Tänään tuli todella kova ikävä Ranskaan.

    Lapseni halusivat välttämättä lähteä sienestämään. Olimme eilen olleet sienessä melko hyvällä menestyksellä: löysimme ison kastikkeen verran sieniä. Aina kun näköpiiriin ilmaantui "zieniä" minun piti syöksyä keräämään, sillä pienet kumisaappaat polkivat alleen kaikki ne, joita en ehtinyt kerätä. Kun kielsin astumasta sienten päälle alkoi armoton "missä äiti" jolloin kaksi lasta pyörivät kuin puolukat siellä talloen varmasti loputkin. Paras oli kun tyttäreni astui sormieni ja sormissani olleen sienen päälle huutaen "kato äiti, löysin sulle zienen!"

    Tänään pääsimme pihasta noin metrin kun taivas repesi. Vettä tuli kuin aisaa ja minun kaksikymmentä vuotta vanha Helly Hansenin kansitakki antoi periksi. Kansitakki jolla olin painellut menemään koko nuoruuteni, Ahvenanmaan myrskyt ja saaristoelämä, oi niitäkin aikoja.
    Vesi valui noroina pitkin selkääni. Mennäänkö sisälle, vai mennäänkö sisälle nyt?
    "Ei zizälle kun zieneen, äiti mennään zieneen!"  
    Lapsien into oli liikuttavaa, sekä tarttuvaa kuin vesirokko. Painelimme metsään kahlaten mustikanvarpujen seassa nivusia myöten. 
    Vettä tuli kuin aisaa. Minun kädessä oleva ämpäri täyttyi vartin välein vedestä, tyhjensin ämpäriä, ei sienen sientä. Tiesin että naapurin rajalla (lue melkein heidän pihalla) olisi loistavaa kantarellimaastoa. Valepukuni oli kirkkaan keltainen kansitakkini (tuo vuotava perkele) sekä kaksi kirkuvaa lasta, kukaan ei voinut siis huomata meitä. Yritin välillä naamioida meidät metsäretkeläisiksi, välillä mustikankerääjiksi "aika isoja nämä mustikat täällä" - toitotin kovaan ääneen. Huppu päässä, selkä köyryssä sateen valuessa pitkin naamaani ja selkääni, ai että. Liukastuin klassisesti kannon päältä ja lensin takalistoilleni varvikkoon. Sain osakseni myötätuntoa, sekä kanto sai lapsilta torut kun kaatoi meidän äidin. Nyt oli ehkä se ainut kuiva kohta eli ahterini litimärkä. Reidet olivat tietysti märät koska minulla oli verkkarit jalassa, kuka aikuinen edes omistaa sadehousut? Poikani roikkui kelopuun oksassa ja tuli alas oksineen päivineen. Häntä ei tosin satu mikään, paitsi se, kun pikkusisko haukkuu tytöksi, se menee sieluun ja syvälle. Onnistuimme (poikani)  puolentoistatunnin metsässä samoilun jälkeen kuitenkin löytämään muutaman sienen ja niitä poimiessamme löysimme vielä enemmän. Voi sitä pienen pojan onnea! Tyttäreni oli tässä kohtaa valittanut jo vartin että haluaa kotiin. Hänen sanojaan lainaten "äiti, mennään kotiin, sinne Suomen kotiin missä on hiekkalaatikko". Suomessa ollaan, ja vahvasti.
    Tyttäreni oli kerännyt mustikoita pieneen ämpäriinsä ja hänen onnistui kompuroida niin, että kaikki (ne kaikki viisi) kaatuivat metsään. Tyttäreni itki vuolaasti, niin kuin kolme vuotiaat nyt itkevät kaatuneiden mustikoiden perään. Lohdutin ja päätin ottaa hänet reppuselkääni, nyt lähdetään kotiin. Venkutin itkuisen kolmivuotiaan selkääni ja kerkesin ottaa pari harppausta kun tunsin hampaat niskassani. Mitä liikkuu kolmivuotiaalla lapsella mielessä kun päättää purra kantojuhtaansa, vielä kesken matkan?


    Rämmin varvikossa sateen imeytyessä pisara pisaralta kansitakkini läpi aluspaitaani. Nelivuotias poikani vihelteli ja lauloi perässäni, nappaili pusikosta mustikoita ja maiskutteli menemään. Kysyin liiterin kulmalla jo kotitiluksillamme että onko ikävä Ranskaan? Ei ollut, äidillä kyllä oli.

    Ranska, kaipasin sinua tänään enemmän kuin koskaan aiemmin.












    maanantai 7. elokuuta 2017

    Muuttonne on peruttu - kolme päivää muuttoon.

    Muutoksi valitsin ajankohdaksi tiistai-aamun. Suomalaisen muuttofirman kanssa oli sovittu kuukausia aiemmin, aikatauluja viilattiin ja hiottiin aina viimeisiin viikkoihin asti. Lento Suomeen lähtisi tiistai iltana, joten tiistai aamuna koko asunnon piti olla paketissa. Kuulostaa yksinkertaiselta, mikään ei voinut mennä enää pieleen.

    Kaiken pilasi kuitenkin sähköposti lauantaina. Lasten kanssa pihalla juostessa taskussa oleva kännykkä plingasi iloisesti "you got one new mail". Mailissa oli yhdellä lauseella toteamus siitä, että muuttomme on peruttu, yrityksen liikenneluvat eivät olekaan kunnossa. Yritys oli kovin suositeltu, sekä tuttavani oli käyttänyt kyseistä firmaa "minun" muuttomaiden välillä.
    Soitin miehelle oitis jonka puhelin tuuttasi varattua. En ilmeisesti ollut ainoa jolle oli lähtenyt samankaltainen ilosanoma. Jatkoin pommittamista kunnes sain henkilön kiinni.

    Siinä vaiheessa kun on muuttoon aikaa kolme päivää, ja muuttofirma peruu tulonsa maililla, raivo on lievin ilmaisu mitä koin. Suustani ei tullut ulos yhtäkään painokelpoista sanaa ja ilmoille kiiri melkoisen isoja desibelejä. Muutamien lauseiden jälkeen päässäni syttyi lamppu, mitä ihmettä tämä raivoaminen auttaa? Ei mitään. Toivotin herralle hyvät päivänjatkot. Leuka lattiassa ja paniikki päällä. Lentoliput, asunnonluovutus, kaikki valmiina. Muuttofirma vain puuttui.

    Säälittävä kahden lapsen yksinhuoltaja ei saanut armoa muuttofirmoilta. Kiireinen aikataulu sekä naisen paniikki sai aikaan muuttofirmojen herätyskellot: "Hei yh-äiti lirissä, pakon edessä se tarttuu mihin vaan tarjoukseen". Sain tarjouksia jotka olivat kymppitonneissa. Kyse on kuitenkin muutosta Ranskasta Suomeen. Kiitos ja ei kiitos. Vaihtoehtoja ei ollut ja tuijotin tavaroitamme. Mistä luovun, mitkä mahtuvat matkalaukkuun, mitkä roskiin. Vatsahaava tervetuloa. Olo oli epätodellinen, ei meille voi käydä näin! Soitin Englantiin, Italiaan, Espanjaan. Tarjoukset olivat surkeita, aikataulu ei ollut sopiva, puhelin ei käytössä, tarjous tulisi vasta viikon päästä...

    Päivää ennen muuttoa kännykkään kalahtaa maili oharin tehneeltä muuttofirmalta. Hän oli onnistunut löytämään meille suomalaisen muuttofirman joka kuljettaisi tavaramme viiden päivän viiveellä! Istuin autossani ja hoin kiitosta ja Jeesus Mariaa vuorotellen, uskovaisia me emme ole. Voisinko luottaa ohari muuttofirman suosittelemaan muuttofirmaan? Minä en enää olisi paikalla katsomassa mitä pakataan ja minne, tuleeko kaikki nyt varmasti perille. Vaihtoehtoja ei ollut, pakko oli luottaa.

    Tätä kirjoittaessa istun Suomessa olohuoneessa odottamassa muuttorekkaa. Rekan pitäisi saapua ylihuomenna. Sormet ja varpaat ristissä.

    Paluumuuttajien tilannekatsaus

    Terveisiä Suomen kamaralta, uuden kodin uudesta sohvasta. Kamalan vaikealta tuntunut Suomeen muutto välkyttelee vielä takaraivossa, mutta en...