torstai 28. syyskuuta 2017

Ranska ikävä vol 1

Muutosta on muuten jo 3 kuukautta ja tunnen olevani edelleen "lomalla". Kaupassa hätkähdän välillä kun joku puhuu suomea, sekä luen mainoskyltit ja bussin kyljet edelleen ranskaksi. Pyörittelen sanoja ja en saa mitään tolkkua kunnes lamppu välähtää, väärä maa!

Usein Suomea ajatellessani mietin metsän tuoksua, eritoten sateen jälkeen. Sammaleen tuoksu, sienestämäänkin oli kesät talvet kamala hinku. Ranskassa kerättiin simpukoita rannalta, eihän se ole sama asia. Tänään tuli todella kova ikävä Ranskaan.

Lapseni halusivat välttämättä lähteä sienestämään. Olimme eilen olleet sienessä melko hyvällä menestyksellä: löysimme ison kastikkeen verran sieniä. Aina kun näköpiiriin ilmaantui "zieniä" minun piti syöksyä keräämään, sillä pienet kumisaappaat polkivat alleen kaikki ne, joita en ehtinyt kerätä. Kun kielsin astumasta sienten päälle alkoi armoton "missä äiti" jolloin kaksi lasta pyörivät kuin puolukat siellä talloen varmasti loputkin. Paras oli kun tyttäreni astui sormieni ja sormissani olleen sienen päälle huutaen "kato äiti, löysin sulle zienen!"

Tänään pääsimme pihasta noin metrin kun taivas repesi. Vettä tuli kuin aisaa ja minun kaksikymmentä vuotta vanha Helly Hansenin kansitakki antoi periksi. Kansitakki jolla olin painellut menemään koko nuoruuteni, Ahvenanmaan myrskyt ja saaristoelämä, oi niitäkin aikoja.
Vesi valui noroina pitkin selkääni. Mennäänkö sisälle, vai mennäänkö sisälle nyt?
"Ei zizälle kun zieneen, äiti mennään zieneen!"  
Lapsien into oli liikuttavaa, sekä tarttuvaa kuin vesirokko. Painelimme metsään kahlaten mustikanvarpujen seassa nivusia myöten. 
Vettä tuli kuin aisaa. Minun kädessä oleva ämpäri täyttyi vartin välein vedestä, tyhjensin ämpäriä, ei sienen sientä. Tiesin että naapurin rajalla (lue melkein heidän pihalla) olisi loistavaa kantarellimaastoa. Valepukuni oli kirkkaan keltainen kansitakkini (tuo vuotava perkele) sekä kaksi kirkuvaa lasta, kukaan ei voinut siis huomata meitä. Yritin välillä naamioida meidät metsäretkeläisiksi, välillä mustikankerääjiksi "aika isoja nämä mustikat täällä" - toitotin kovaan ääneen. Huppu päässä, selkä köyryssä sateen valuessa pitkin naamaani ja selkääni, ai että. Liukastuin klassisesti kannon päältä ja lensin takalistoilleni varvikkoon. Sain osakseni myötätuntoa, sekä kanto sai lapsilta torut kun kaatoi meidän äidin. Nyt oli ehkä se ainut kuiva kohta eli ahterini litimärkä. Reidet olivat tietysti märät koska minulla oli verkkarit jalassa, kuka aikuinen edes omistaa sadehousut? Poikani roikkui kelopuun oksassa ja tuli alas oksineen päivineen. Häntä ei tosin satu mikään, paitsi se, kun pikkusisko haukkuu tytöksi, se menee sieluun ja syvälle. Onnistuimme (poikani)  puolentoistatunnin metsässä samoilun jälkeen kuitenkin löytämään muutaman sienen ja niitä poimiessamme löysimme vielä enemmän. Voi sitä pienen pojan onnea! Tyttäreni oli tässä kohtaa valittanut jo vartin että haluaa kotiin. Hänen sanojaan lainaten "äiti, mennään kotiin, sinne Suomen kotiin missä on hiekkalaatikko". Suomessa ollaan, ja vahvasti.
Tyttäreni oli kerännyt mustikoita pieneen ämpäriinsä ja hänen onnistui kompuroida niin, että kaikki (ne kaikki viisi) kaatuivat metsään. Tyttäreni itki vuolaasti, niin kuin kolme vuotiaat nyt itkevät kaatuneiden mustikoiden perään. Lohdutin ja päätin ottaa hänet reppuselkääni, nyt lähdetään kotiin. Venkutin itkuisen kolmivuotiaan selkääni ja kerkesin ottaa pari harppausta kun tunsin hampaat niskassani. Mitä liikkuu kolmivuotiaalla lapsella mielessä kun päättää purra kantojuhtaansa, vielä kesken matkan?


Rämmin varvikossa sateen imeytyessä pisara pisaralta kansitakkini läpi aluspaitaani. Nelivuotias poikani vihelteli ja lauloi perässäni, nappaili pusikosta mustikoita ja maiskutteli menemään. Kysyin liiterin kulmalla jo kotitiluksillamme että onko ikävä Ranskaan? Ei ollut, äidillä kyllä oli.

Ranska, kaipasin sinua tänään enemmän kuin koskaan aiemmin.












Paluumuuttajien tilannekatsaus

Terveisiä Suomen kamaralta, uuden kodin uudesta sohvasta. Kamalan vaikealta tuntunut Suomeen muutto välkyttelee vielä takaraivossa, mutta en...