torstai 26. lokakuuta 2017

Lapselleni voi myös puhua

Suomessa ihmisten lähestyminen on tehty kovin hankalaksi. Väkijoukossa seistessä on hiljaista, kukaan ei puhu, eikä pussaa. Asioiminen on tehty helpoksi, kaupungilla ei tarvitse sanoa sanaakaan. Ollaan vaan hiljaa, sillä langetamme päällemme näkymättömyys-viitan. Periytyvätkö sosiaaliset taidot jälkikasvulle? Kyllä, valitettavasti.

Minä kuulun itse kastiin "kaupungilla kailottava" eli liikkeeseen saapuessa huikkaan moit ja lähtiessä heipat, eikö se kuulu hyviin tapoihin? Vaadin jälkikasvultani saman.

Lapsien kanssa kasvatus on aina kesken, uusia etappeja tulee ikävuosien mukana. Tärkeää on antaa lapsille ikävuosien mukaan "tehtäviä". Lasten rohkaiseminen sosiaaliseksi on erittäin tärkeää. Vaikka itse olisikin hiljainen ja ujo, lasta pitää silti osata rohkaista ja antaa hänelle avoimet sosiaaliset eväät elämään. Minä vierastan täysin ajatusta äidin reisien taakse piiloutuvasta lapsesta.


Pientä lasta opetetaa vilkuttamaan, mutta miksi usein sosiaalinen kanssakäyminen jää siihen? Lapselle antaa parhaat mahdolliset eväät, kun häntä kannustetaan sosiaalisissa tilanteissa, oikein. Lasta ei pidä sysätä tilanteisiin missä on epäilys hänen pärjäämisestä, tai tilanteeseen missä itse ei voi hypätä auttamaan tarvittaessa. Lapsen itsetunnolle on kovin tärkeää rohkaistua ja onnistua. Nolaaminen tekee itsetunnolla hallaa. Meillä kaikilla on varmasti lapsuudesta muistoja nolouden tunteesta jotka muistamme vieläkin.

Suomessa lapsia paijataan päähän liian pitkään. Äidit menevät edellä ja lapset mykkinä perässä. Pienillä asioilla saattaa olla suuri vaikutus lapseen, se onnistumisen ja ylpeyden tunne! Kaupassa usein annan lapsen ostaa jotain itse ennen minua, lääkärikäynnillä lapsi saa kertoa ensiksi miksi tulimme, ravintolassa hän saa tilata itse ruokansa sekä vessa löytyy kysymällä. Mikäli lapsi ei onnistu tai tulee aivosulku niin lasta on hyvä rohkaista tilanteessa eikä jyrätä itse päälle. Mikäli tarjoilija kysyy otatko perunaa vai riisiä lisukkeeksi, lapsen on hyvä antaa miettiä ja päättää itse. Ei se kysymys muutu vaikka äiti esittää sen lapselle. Tarjoilijalle voi ehkä ensin mainita että lapsi haluaa tilata itse ruokansa jolloin tilausvaihe on helpompi, molemmille.


Äidille tehdyt lasten kysymykset herättävät minussa hilpeyttä mutta joskus turhautumisen tunteita. Mistä minä tiedän haluaako lapseni juustoa pastansa päälle, kysy itse! Lapselleni voi myös puhua suoraan, hänellä on mielipiteet ja minä en halua olla välikätenä tässä.

Ehkä meillä täällä pohjoisessa on vain kovin kiire, ne tärkeimmistä tärkeimmät pikkuihmiset jäävät jalkoihin. Ei se ole keneltäkään pois jos pieni lapsia haluaa ostaa ruokaostoksien jälkeen tikkarin kolikoillaan, eikä se että bussiin noustessa hän voi ostaa oman lippunsa. Vaikka me itse olisimme mörökölli tuppisuita, lapsiemme ei tulisi olla.

2 kommenttia:

  1. Lilli hei! Löysin sattumalta tämän uuden blogisi ehdittyäni jo ihmetellä, minne ihmeeseen on kadonnut ylihauska Rivieran remmi ja itse pimu. No Sipoossahan hän.
    Ilmeisesti elämänmuutosta pukkaa ja sinä painat menemään entisellä tarmollasi, niin kuin tietenkin pitääkin. Eipä meillä äideillä ole muuta vaihtoehtoa kuin huolehtia pikkuisistamme ja siis pitää huolta itsestämme. Kaikki järjestyy kyllä!
    Tosi kiva, että kerrot taas kuulumisistasi. Eipä muuta kuin tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei!
      Kiitos tsempeistä, niitä on tarvittu viime vuonna enemmän kuin koskaan ennen!
      Kirjoitin juuri kuulumiset ja blogi päivittyy nyt useimmin. Sipoo vaihtui Helsinkiin, ja toivottavasti täällä tulee se oikea olo :)

      Bisous

      Poista

Paluumuuttajien tilannekatsaus

Terveisiä Suomen kamaralta, uuden kodin uudesta sohvasta. Kamalan vaikealta tuntunut Suomeen muutto välkyttelee vielä takaraivossa, mutta en...